Metodit

Lähdin Korsikalle ilman yksityiskohtaista tutkimussuunnitelmaa. Tarkoituksenani oli soveltaa paikan tutkimuksen teorioita kentällä ja ymmärtää sitä kautta jotain Korsikasta. Se mitä tavoittelen tällä työllä on se, mitä Edward Relph (1976: 51-55) kutsuu empateettisesta sisäpuolisuudeksi (empathetic insideness). Sen saavuttamineen vaatii avoimuutta paikalle ja sen merkityksille, paikan ottamista vastaan sellaisena kuin se on. Pelkästä behavioraalisesta sisäpuolisuudesta se eroaa siten, että se on muodoltaan aktiivisempaa. Behavioraalisesti sisäpuolinen on vain tarkkailija, joka tekee havaintoja.

Empateettisen sisäpuolisuuden saavuttaminen viikon matkalla ei ole helppoa, ehkä ei mahdollistakaan. Saadakseni ymmärryksen Korsikasta, päätään keskittyä kolmeen kylään, tai oikeastaan kahteen. Ensimmäinen tutkimuskohteeni, Coti-Chiavari, oli vielä ennemminkin harjoittelua, sisäänajoa Korsikalle. Kahteen muuhun kylään, Mocaan Etelä-Korsikalla ja Borgoon Ylä-Korsikalla, paneuduinkin sitten paremmin. En tosin niissäkään viettänyt kummassakaan kuin yhden illan ja yhden aamupäivän. Myös Coti-Chiavarissa olin illan ja aamun, mutta siellä ennemminkin vain pistäydyin ja tarkkailin ulkoapäin kuin yritin elää kylää.

Michel Henryn (2001) haastattelema korsikalainen, Gérard Bonchristiani Bonifaciosta, sanoo, ettei hän asu Korsikalla, vaan Korsika asuu hänessä (je n'habite pas la Corse, la Corse m'habite). Tässä on jo kyse siitä, mitä Relph (1976: 51-55) sanoisi eksistentiaaliseksi sisäpuolisuudeksi. Se on vierailijan tavoittamattomissa. Mutta metodologisesti se ohjaa kohti sitä, mitä paikan ymmärtäminen vaatii. Martin Heidegger (1984: 19) kirjoittaa vanhojen kreikkalaisten tekstien tulkitsemisesta, että voidakseen ymmärtää mitä niissä sanotaan ei pidä kääntää niiden sisältöä omalle kielelleen, vaan pitää kääntää itsensä niiden kielelle. Tästä voi johtaa analogian paikan ymmärtämiseen. Paikka täytyy elää. Jotta sen ymmärtäisi, täytyy kääntää itsensä paikalle.


 
Heideggeria käyttää lähtökohtanaan myös Ingrid Leman Stefanovic (1998) esittäessään fenomenologisen tutkimuksensa kahdesta paikasta, Cavtatista Kroatiassa ja Mississaugasta Ontariossa. Näistä paikoista Cavtat, joka on historiallinen kaupunki Välimeren rannalla, muistuttaa korsikalaiskyliä enemmän kuin Toronton esikaupunki Mississauga. Stefanovic tunnistaa Cavtatissa kuusi teemaa, jotka hän näkee erityisen merkityksellisinä sen paikkuudelle.

Ensimmäinen Stefanovicin tunnistamista teemoista on sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden vuoropuhelu, joka ilmenee paitsi vahvana paikan identiteettinä myös sen asettumisena ympäristönsä kontekstiin. Näin ollen sitä voidaan tarkastella saumattomasti sekä sisä- että ulkopuolelta. Tähän liittyy myös Stefanovicin toinen teema, paikan ankkuroituminen selkeään keskukseen. Siinä missä paikka on ympäristönsä keskus, se myös itse jäsentyy oman keskuksensa ympärille.

Kolmas teema on ajan ja ajallisuuden esiintuleminen paikan arkkitehtuurissa. Siihen liittyy rakennusten inhimillinen mittakaava, historiasta muistuttavat elementit sekä paikassa asuvan yhteisön elämänrytmi ja se, kuinka paikka heijastaa sitä. Samaan aihepiiriin kytkeytyy myös neljäs teema, luonto. Luonto muistuttaa ajallisuudesta vielä ihmisen rakennuksia väkevämmin. Eri paikoissa sen vain annetaan näyttäytyä eri tavoin ja eri voimakkuksilla.

Viidennessä teemassaan Stefanovic kysyy, mitä paikkaa jättää kertomatta, mitä se piilottaa. Kuinka hyvin paikka pystyy tekemään itsestään mysteerin? Kaikki ei voi siten olla suunniteltua ja eksplisiittistä. Se olisi ihmisen ontologisen vapauden, Stefanovicin viimeisen teeman, kieltämistä. Ihmisellä täytyy olla vapaus käyttää paikkaa omalla tavallaan eikä siten kuin joku on sen suunnitellut tai määrännyt.


 
Stefanovicin teemoista etenkin kaksi ensimmäistä ovat keskeisiä, sillä ne liittyvät suoraan paikan paikkuuteen. Loput käsittelevät ennemminkin paikan ominaisuuksia ja luonnetta, paikan henkeä. Niiden avulla voi pyrkiä määrittelemään millainen on hyvä paikka, kuinka paikka tukee ihmisen olemista. Kaksi ensimmäistä teemaa kysyvät, onko jokin ylipäänsä paikka, ja mikä siitä tekee sellaisen.

Heidegger (1971: 152-155) kirjoittaa paikan syntyvän siitä, että se yhdistää toisia paikkoja ja tilaa ympärillään. Anne Stenros (1992: 95) kutsuu tätä paikan topologiseksi luonteeksi. Siinä missä Stefanovic (1998) hakee paikan yhdistävyyttä paikan tunteesta, paikan hengestä, Stenros tarkastelee arkkitehtuuria ja tilasarjoja. Kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta, mutta kahdesta hiukan erilaisesta lähestymistavasta.

Näiden lähestymistapojen, arkkitehtuurin, tilasarjojen ja paikan tunteen, kautta minäkin pyrin tässä matkaraportissa lähestymään kolmea tutkimuskohdettani ja kääntämään itseni niille.

Lähteet -->
Ylös