Vakiokysymys kuuluu: kuinka hirmuhallinnot (esim natsit) kykenevät tekoihinsa?

Vakiovastauksena hirviömäisten tekojen takana nähdään kyvyttömyys empatiaan. Kyseessä on kyvyttömyys astua toisen ihmisen housuihin – siis kyvyttömyys kokea, tuntea ja eläytyä toisen elämää.

Empatian puutteen yhtenä polttoaineena toimii turhamainen pyrkimys historiantekijäksi.

Yksilö saa väistyä, kun aletaan tehdä historiaa. Historian maalausvälineeksi käy vain pensseli, yksikarvainen sivellin ei kelpaa. Niinpä ihmiskunnan historian verisyys ei yllätä. Joukko pysyy joukkona, vaikka siitä muutama yksilö karsiutuukin.

Poliittisen ajattelijan ei tarvitse kuitenkaan olla hirmuhallitsija suhtautuakseen ihmisiin vain joukkojen osina, tilastomerkintöinä. Päinvastoin: joukkoajattelu on politiikan peruskauraa.

Koululaitos ja posti ovat hyviä esimerkkejä. Opetushallinnon pohdittavana on, kuinka monta oppilasta tulee kouluissa niiden ylläpitämiseksi vähintään olla. Entä kuinka pienessä kylässä tulee olla postikonttori?

Joka kylään ei postia perusteta, eikä jokaiselle kustanneta kotiopettajaa. Hyvinvointiyhteiskunnan kannalta kysymys kuuluu: mikä on riittävä palvelutaso (esim millä etäisyydellä palvelujen on oltava)? Sama kääntäen: mitä hyvinvointiyhteiskunnan asukilta on kohtuullista odottaa (onko esim kohtuutonta matkata naapurikylän kouluun)?

Näin politiikka palautuu joukoksi kohtuullisuuskysymyksiä. Hyvinvointiyhteiskunnan nimissä katsotaan olevan kohtuullista vaatia suhteellisen korkeita veroja. Isänmaan nimissä katsotaan olevan kohtuullista vaatia puolta ikäluokasta sotaväkeen. Ja samalla logiikalla hirmuhallinto ei katso kohtuuttomaksi uhrata ihmishenkiä milloin milläkin mielivaltaisella perusteella.

Demokratioissa kohtuullisuuskysymyksistä väitellään. Näin demokraattisen yhteiskunnan voimana on empatiankyky – siis potentiaali nähdä ihminen muuna kuin tilastomerkintänä. Kyky ei aina aktualisoidu, mutta sen olemassaolo on ensiarvoisen tärkeää.