Yhdysvaltain korkein oikeus antoi päätöksen jutussa, jossa New Havenin kaupunkia syytettiin palomiesten syrjimisestä näiden rodun takia. Päätöksen mukaan kaupunki syyllistyi tapauksessa syrjintään (HS 29.6.09).

Tapaus oli saanut alkunsa New Havenin palomiesten esimieskokeesta. Yksikään musta palomies läpäissyt koetta, joten kaupunki hylkäsi tulokset. Taustalla oli pelko joutumisesta oikeuteen vähemmistöjen syrjinnän takia. Syrjintäoikeudenkäynti siitä silti tuli, mutta oikeus ratkaisikin jutun valkoisten palomiesten hyväksi.

Päätös ei ole oikeuden voitto siksi, että valkoiset voittivat. Ihonvärillä ei ole väliä – ja siitä nimenomaan tässä onkin kyse.

Yhdysvalloissa, ja muuallakin maailmassa, on viime vuosina nähty riittävästi esimerkkejä siitä, kuinka yksilöiden oikeuksia on poljettu ryhmien välisen tasa-arvon nimissä. Yksilöiden yhtäläiset mahdollisuudet eivät silloin ole olennainen tekijä, vaan se, että saadaan tilastot näyttämään poliittisesti mahdollisimman korrekteilta. Toivottavasti korkeimman oikeuden päätös laittaa lopun kyseiselle toiminnalle. Esimerkkiä olisi hyvä seurata muuallakin maailmassa.

Kummallista tuossa jutussa on lähinnä se, että oikeus joutui äänestämään asiasta. Äänestys ratkesi niinkin tiukin numeroin kuin 5–4. Luulisi olleen itsestäänselvää, että New Havenissä nimenomaisesti syrjittiin palomiehiä näiden ihonvärin takia. Sellaista ei pidä hyväksyä missään tilanteessa.

Karibianmeren 1600- ja 1700-lukujen piraatit olivat edelläkävijöitä demokraattisen yhteiskunnan luomisessa. Eivätkä he tarvinneet siihen valtiota.

George Mason -yliopiston professori Peter T. Leeson on tutkinut Karibian merirosvojen toimintaa. Merirosvolaivoilla kapteenit valittiin vaaleilla, järjestystä piti yllä perustuslaki ja loukkaantumisten ja ikääntymisen varalle oli kehitetty myös sosiaaliturvajärjestelmä. Kapteeni ei myöskään ollut kauppalaivojen tapaan yksinvaltias, vaan valtaa oli jaettu eri toimijoiden kesken. Valtiot alkoivat soveltaa vastaavia vallanjakoperiaatteita vasta Yhdysvaltain itsenäistymisen ja Ranskan vallankumouksen jälkeen.

Aihetta käsittelevä artikkeli on ilmestynyt Journal of Political Economy -lehdessä jo pari vuotta sitten, ja on saatavilla pdf-muodossa. Se kannattaa lukaista läpi.

Edellä linkitetyssä haastattelussa Leeson kertoo myös, että Somalian nykyiset merirosvot olisivat alkaneet kehitellä samankaltaisia järjestelmiä kuin edeltäjänsä Karibialla. Artikkelissa väitetään päinvastaista, mutta ehkä tilanne on sen julkaisemisen jälkeen muuttunut.

Somalia on kuitenkin kiinnostava esimerkki valtiottomasta yhteiskunnasta ilman merirosvojakin. Yleisesti sitä pidetään esimerkkinä siitä, kuinka valtio on tarpeen, jotta vältyttäisiin yhteiskunnalliselta kaaokselta. Mutta asiat eivät mene niin yksinkertaisesti.

Samainen Leeson on tarkastellut myös Somalian tilannetta, ja tilastojen perusteella moni asia on nyt paremmin kuin vuosina 1985–1990, jolloin maassa vielä oli keskushallinto. Eliniän odote on noussut ja monella muullakin mittarilla väestön terveys kohentunut, lääkäreitä on enemmän ja köyhyys on vähentynyt. Toki tilanne on edelleen huono, mutta suunta on hyvä.

Somalia on perinteisesti valtioton yhteiskunta. Silloin, kun siellä on ollut valtio, se on ollut vain sortokoneisto, jolla hallitsevat klaanit kahmivat etuja ja varallisuutta itselleen. Ennuste siitä, että valtio voisi siellä olla jotakin muuta, on huono. Somalian levottomuudet kärjistyvätkin aina silloin, kun vaikuttaa siltä, että kansainvälinen yhteisö tai jokin kotimainen voima on mahdollisesti onnistumassa valtion pystyttämisessä. Silloin klaanit taistelevat verisesti siitä, kuka saa keskushallinnon haltuunsa.

Valtioton Somalia ei kuitenkaan ole mikään anarkia. Somaliassa asunut juristi Michael van Notten on tutkinut somalien perinteistä xeer-oikeutta. Valitettavasti hän kuoli ennen tutkimuksen valmistumista, mutta teos The Law of the Somalis toimitettiin ja julkaistiin postuumisti. Netistä löytyy joitakin van Nottenin tutkimuksiin perustuvia tiivistelmiä xeer-järjestelmästä (esim. The Somali Legal System, pdf-tiedosto).

Somalian perinteinen lakijärjestelmä perustuu klaaneihin ja itsenäisiin tuomareihin. En mene tässä yksityiskohtiin, mutta joka tapauksessa systeemi vaikuttaa toimivan. Islamistit haluaisivat korvata xeer-oikeuden uskonnollisilla šaria-tuomioistuimilla ja kansainväliset toimijat valtiolla. Kumpikaan niistä tuskin kuitenkaan olisi parannus.

Myöskään villi länsi ei ollut niin villi kuin elokuvissa uskotellaan. Taloustieteilijät Terry L. Anderson ja P.J. Hill ovat kirjassaan The Not So Wild, Wild West: Property Rights on the Frontier osoittaneet, että lakia ja järjestystä pidettiin varsin onnistuneesti yllä ilman keskushallintoakin. Sotiminen intiaanienkin kanssa pääsi vauhtiin vasta sitten, kun liittovaltion armeija tuli paikalle.

Andersonin ja Hillin tuloksia on esitelty myös lyhyemmässä artikkelissa, joka on saatavilla pdf-tiedostona. Jostain muistan lukeneeni myös villissä lännessä kehitetyistä sosiaaliturvajärjestelmistä, mutta niistä en tätä kirjoitusta varten löytänyt viitettä.

Valtio saattaa monissa tilanteissa olla varsin hyödyllinen väline, mutta sen olemassaolo ei ole niin välttämätöntä kuin miltä saattaa vaikuttaa. Etenkin kansainvälisen yhteisön (sormi osoittaa erityisesti YK:n suuntaan) pitäisi luopua pakkomielteestään, että kaikilla alueilla pitäisi välttämättä olla valtio. Somalia ei varmastikaan ole ainoa maailmankolkka, jossa valtio ei palvele muiden kuin vallanpitäjien intressejä. On varsin todennäköistä, että monessa kehitysmaassa olot olisivat paremmat ilman keskushallintoa.

Länsimaisissa demokratioissa tuskin lienee mitään syytä nykyisin pyrkiä täysin valtiottomaan tilaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että ei ole mitenkään välttämätöntä, että valtio hoitaa kaikki ne asiat, mitkä se nykyään hoitaa. Vaikka valtio hoitaakin monia tarpeellisia tehtäviä, ei se tarkoita, että valtion luopuessa niistä ne jäisivät kokonaan hoitamatta. Ihmiset eivät ole kyvyttömiä; he kykenevät organisoitumaan myös ilman valtiota.

Viimeistään juhannuksesta voi kesän julistaa alkaneeksi. Mökkeily kuuluu siihen olennaisena osana. Itselläni se merkitsee Saimaata.

Saimaannorppa on Saimaan, suomalaisen luonnon ja luonnonsuojelun symbolieläin. Luonnonsuojelussa on viime kädessä kyse tasapainosta ihmisen toiminnan ja syystä tai toisesta arvokkaaksi koettujen luontoilmiöiden välillä. Norpan historia kertoo tuon suhteen muutoksesta. Vahinkoeläimeksi luokitellusta norpasta maksettiin tapporahaa vielä 1948, vuonna 1955 se rauhoitettiin. Politiikalla on väliä.

Norppakanta on heikoissa kantimissa: noin 270 yksilöä. Kokonaislukumääräkään ei ole niin olennaista, kuin lisääntymiskelpoisten naaraiden lukumäärä. Muistaakseni nämä lasketaan kymmenissä. Näin ollen lajin elinkelpoisuus on aidosti veitsenterällä.

Verkkokalastus tiedetään lajille kohtalokkaaksi. Niinpä metsähallitus on vedonnut juhannusmökkiläisiin, jotta verkkokalastuksesta pidättäydyttäisiin. Keskustelu käy kuumana siitä, tulisiko verkkokalastus kieltää vai tulisiko suojelun perustua vapaaehtoisuuteen.

Harvoin on politiikassa joku valintatilanne jokseenkin selvä. Saimaannorpan kohdalla uskallan väittää, että on. Joko lajille annetaan mahdollisuus verkkokalastuskielloin ja asianmukaisin korvauksin elinkeinonharjoittajille tai jätetään laji oman onnensa nojaan, mikä tilanteen huomioiden merkitsee kohtuullisen suurta sukupuuttoon kuolemisen riskiä.

Jälkimmäinen kanta on täysin mahdollinen. Ajatus tällöin on, että laji on turha, lajeja on ennenkin kuollut sukupuuttoon ja uusia symbolieläimiä kyllä keksitään (esimerkiksi merikotka). Politiikan tarkoitus on palvella ihmistä, eikä elukoita.

Sitä paitsi luonnolla ja luonnollisuudella perustellaan muutenkin epäilyttäviä asioita, ensimmäiseksi mieleeni tulleina esimerkiksi virtsankeltaisia lankkulattioita, synkänharmaata kiveä rakennusmateriaalina ja ahdasmielistä ydinperhekäsitystä. Suomalaisesta luonnostakaan ei oikein voi puhua, vaan talousmetsäpelloista ja muusta inhimillisen toiminnan vaipasta, joka peittää maan alleen.

Kanta on mahdollinen ja järkeväkin, mutta sen kannattaja ei ei voi väittää suojelevansa norppaa. Jos vapaaehtoisuus riittäisi, kanta olisi kuluneina suojelun vuosikymmeninä parantunut. Näin ei ole käynyt.

Suojeluargumentit ajautuvat helposti teoreettiseen pohdintaan ihmisen ja luonnon suhteesta, jolloin suora intressi on vaikea osoittaa ja ajatuksen on vaikea menestyä. Yksi mahdollisuus on vedota elinkeinorakenteen muutokseen.

Kalatalous on kansantuotteen kannalta marginaalinen tekijä. Samalla Suomen matka palveluyhteiskuntaan on kesken. Maalissa illuusio suomalaisen luonnon neitseellisyydestä, jonka kokeminen voi huipentua harvinaiseen norpan kohtaamiseen, on kilpailuvaltti. Suomeksi sanottuna: satsattakoon mieluummin matkailuun kuin kalatalouteen.

Toinen strategia on vedota tunteisiin. Mikäli satunainen saksalaisturisti ja tämän rahat eivät kiinnosta, niin tuhansilla suomalaisilla mökkiläisillä on myös oma suora intressi.

Saimaan mökkiläiselle norpan näyttäytyminen on aina suuri tapahtuma. Sen soisi edes hiukan arkipäiväistyvän.

Perussuomalaisten ja etenkin Timo Soinin äänivyöry on säikäyttänyt monet poliitikot – etenkin niissä puolueissa, joihin vaalitulos pahiten iski. Esa Suominen (sd) kirjoittaa:

Timo Soinin valtaisa äänimäärä kertoo ihmisten turhautumisesta politiikkaan ja luottamuksen rapautumiseen. Soinilta ei ole kuultu ainuttakaan avausta, ei minkäänlaisia ehdotuksia lainsäädännön parantamiseksi ja kaikki asioita vähääkään seuraavat tietävät että hänen merkityksensä parlamenttityössä tulee olemaan olematon.

Suominen antaa ymmärtää, että Soinin äänestäminen olisi ollut typerää: ei avauksia, ei ehdotuksia, merkitys parlamentissa väistämättä olematon. Vähän samantapaisia ajatuksia esitti myös Henrik Ruso (kok) tässä blogissa jo kunnallisvaalien jälkeen:

Kuten Soini totesi, haaste on annettu. Tehtävänä on kysyä, onko Perussuomalaiset aivan tosissaan. Puolueen on vastattava muullakin kuin pillipiipariretoriikalla.

Perussuomalaiset on protestipuolue, ja myös protestille on oltava tilansa demokraattisesti järjestelmässä. Vaikuttaa siltä, että Suomisen ja Ruson mielestä perussuomalaiset olisi pakotettava samaan kaavaan muiden puolueiden kanssa. Demokraattisessa järjestelmässä on kuitenkin oltava tilaa eri tavoin toimiville liikkeille.

Demareiden onneksi sentään Petteri Oksa (sd) tuntuu olevan ilmiön jäljillä kirjoituksessaan Aika ottaa ne vakavasti:

Väitän, että perussuomalaisia ei äänestetä protestiksi, vaan aidosta halusta tukea toisenlaista poliittista liikettä. Liikettä joka ainakin puhuu asioista, jotka moni keskiluokkainen ja/tai lähiöiden perusasukki, kokee itselleen tärkeäksi. Näitä ovat maahanmuuttajat, työ ja toimeentulo kaikissa muodoissaan.

Oksan kanssa olen eri mieltä siinä, että minusta perussuomalaiset nimenomaisesti ovat protestipuolue. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että perussuomalaisten äänestäminen olisi ollut typerää. Tuskin äänestäjät kuvittelevat, että Soini voisi toimillaan parlamentissa paljonkaan asioihin vaikuttaa.

Soinin vaalislogan – “Vähemmän EU:ta, ja samalla parempaa” – oli loistava. Ei ole niin väliksi, vaikkei siellä sloganin takana olisikaan kykyä eikä keinoja tehdä asialle mitään. EU on byrokraattinen ja kansalaisista etäälle kasvanut pöhöttymä. Se on asia, johon perinteiset puolueet eivät ole olleet valmiita tarttumaan. Tämän protestin perussuomalaiset kanavoivat ääneksi näissä vaaleissa.

Protestiliikkeessä on demokratian kannalta se ilahduttava puoli, että tärkeintä ei ole puolue, vaan asia. Tulevissa eurovaaleissa protestin kanavoi kannatukseksi se puolue, joka uskottavimmin leikkaa EU:n byrokratiaa ja tuo unionia lähemmäksi kansalaisia. Perussuomalaisista siihen tuskin on, enkä usko useimpien heidän kannattajiensakaan niin kuvittelevan. Äänestäjät eivät ole tyhmiä (se kannattaisi demareidenkin uskoa, jos haluavat kääntää kannatuslukunsa taas nousuun).

Mutta mikä puolue kykenee parhaiten ottamaan haasteen vastaan?

Eurovaalit takana: yllätyksiä, tappioita ja voittoja. Ja jälleen myös perinteistä retoriikkaa siitä, kuka vei kenenkin ääniä. Tällä kertaa vakioanalyysinä sai lukea kuinka persut Soinin johdolla veivät ääniä vasureilta, demareilta ja hiukan kepulta.

Demokratiassa kukaan ei vie tai peri kenenkään ääniä. Se on mahdottomuus, sillä ennen annettuja ääniä ei ole yhtä ainutta ääntä vietäväksi. Äänten annon jälkeen niiden viejä syyllistyy puolestaan vilppiin. Tätähän ”viemisellä” ei kuitenkaan tarkoiteta.

Aidon pelin henkeen kuuluu, että lopputulos on avoin. Emme tiedä lätkämatsin lopputulosta ennen kuin täydet 60 minuuttia on pelattu. Aidoissa vaaleissa emme myöskään tiedä vaalien lopputulosta ennen kuin jokainen ääni on laskettu. Näin ollen Peitsamon komukoillakin oli periaatteessa täydet mahdollisuudet suurimmaksi puolueeksi päättyneissä eurovaaleissa.

Analyysi puolueiden perinteisten kannattajakuntien äänestyskäyttäytymisestä voi olla hyvinkin uskottava, mutta senkin voi asettaa kyseenalaiseksi. Tarkkaan ottaen voimme nimittäin kertoa vain lopputuloksen: nämä ja nämä puolueet lisäsivät kannatustaan, kun taas toisilla se pieneni. Vaalimatikka hoitaa paikkajaon.

Äänten perimisen tai viemisen retoriikka on siis paitsi avoimen pelin ja demokratian hengen vastaista, myös tiukasti ottaen totuudenvastaista.