Viime lauantain yössä taksille olisi ollut tarvetta. Satoi. En saanut. Jonot taksitolpilla ovat tuttu näky. Riippuen kellonajasta joko taksit tai taksikyydin tarpeessa odottavat. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa.

Taksien määrä perustuu tarveharkintaan. Lääninhallitukset myöntävät luvat. Liikenne- ja viestintäministeriö päättää taksimaksuista. Eilen niitä nostettiin reilu 5 prosenttia. Taksiyrittäjä ei saa hinnoitella palveluaan. Asiakas sentään itse päättää, astuuko taksiin.

Näin auktoriteetti päättää taksimarkkinoista. Toisin sanoen taksimarkkinoita ei ole. Kuka tahansa ei voi kysynnän todettuaan perustaa taksifirmaa. Toisin sanoen perustuslain takaama elinkeinovapaus ei koske taksiliikennettä.

Yleensä elinkeinovapauden rajoituksia perustellaan yhteiskunnallisilla intresseillä. Tällaista on taksien kohdalla, niin hinnoittelun kuin tarpeekin osalta, vaikea nähdä. Taksimarkkinat olisikin syytä vapauttaa.

Vapaa kilpailu ei merkitse säädöksetöntä tai standarditonta kilpailua. Nykyisinä kriteereinä ovat vakavaraisuus, hyvämaineisuus ja ammattitaitoisuus. Taksiluvan edellytyksenä voi edelleen turvallisuuden nimissä olla todistettu ammattitaitoisuus ja hyvämaineisuus. Vakavaraisuus on puolestaan yrittäjän ja investoinnit lainottavan asia.

Voi olla, että vapaillakin taksimarkkinoilla joutuisin huhuilemaan taksia sateessa. Toisin kuin nyt, minun ei kuitenkaan tarvitsisi kiroilla byrokratiaa tai taksirälssiä.

Vapailla markkinoilla tarveharkinnan hoitaa kilpailu, ei auktoriteetti. Toisin sanoen asiakkaat ovat ylin auktoriteetti, mikä vapaaseen maahan hyvin sopiikin.

Helsingin keskustaan rakennetaan lisää kadunvarsipysäköintiä muuttamalla taskupaikkoja viistopysäköinniksi (HS 3.7.08). Tämä on tietysti mahdollista vain siellä, missä kadut ovat tarpeeksi leveitä. Paikoin suunnitellaan myös jalkakäytävien kaventamista, mitä ei ainakaan lähtökohtaisesti voi pitää hyvänä ideana.

Entä jos ei kavennettaisikaan jalkakäytävää, vaan tehtäisiin niistä viistoparkeista lyhyempiä? Silloin niitä olisi mahdollista rakentaa vähän kapeammillekin kaduille. Pysäköintipaikkoja saataisiin enemmän, mutta toisaalta niihin mahtuisivat vain pienikokoiset autot. Siinä olisi hyvä kannuste kaupunkilaisille hankkia niukkaan katutilaan paremmin sopivia ja vähemmän saastuttavia pikkuautoja. Katumaasturit ja muut isommat ajopelit voitaisiin jättää maalaisten huveiksi (niin kauan, kuin heilläkään on varaa sellaisilla polttoainesyöpöillä liikkua).

Kesä aina osoittaa, että suomalaiset eivät ole vieläkään laskeutuneet puusta. Kaupungit tyhjenevät ja menneiden polvien kotiseudut täyttyvät mökkikansasta. Kiireisimmät antavat alaisilleen kännykällä pikaohjeita puuceen istuimelta asusteinaan kontiot, repaleiset verrarit ja hankkija-lippis. Onnellisimmat sulkevat puhelimensa.

Myös lehdiltä loppuvat kesällä jutut, kun liike-elämän ja politiikan putiikit ovat laittaneet lapun luukulle. Media on hälybisnestä. Kesällä häly yksinkertaisesti loppuu. Lahden väylä ohjaa sen pois.

Mökkiläinen nauttii luonnonrauhasta, karusta luostarielämästään. Katolinen käy sunnuntaikirkossa. Suomalainen siirtyy vähintään viikonlopuiksi landelle. Kun katolinen nauttii ehtoollisen, suomalainen nauttii jääkylmän oluen saunansa kuistilla.

Saunojan alttarina on hartaan tunnelman takaava järvimaisema. Hetkessä on jotain olennaista, löytää sille sanoja tai ei. Sanat ovatkin turhia. Totuutta ja olennaista etsivä lehdistö voi kerrankin täyttää tehtävänsä vaieten. Olennaisesta ei tarvitse kirjoittaa silloin, kun se on kaikille ilmeinen. Kirjoittaminen banalisoi.

Näin Ruokolahden leijona, Tiitisen lista ja sammakkometeorologit nostetaan ylläpitämään julkaisemisen rituaalia. Kesätoimittajat saavat arvokasta kokemusta ja mökkiläinen sytykettä kiukaan tulipesään - ja viihdykettä puuhunsa.

Tänään minua jälleen kerran huvitti se, kuinka tietyn tyyppiset vasemmistolaiset kutsuvat “kriittisiksi” kaikkia niitä mielipiteitä, jotka myötäilevät heidän omaa maailmankuvaansa. Kriittisyyden sijaan kutsuisin heidän yhteiskunnallista näkemystään “naivismiksi”.

Yhteiskunnallisille naivisteille maailma on periaatteessa varsin yksinkertainen ja hallittava. Ongelmina ovat vain pahat markkinavoimat, korporaatiot ja yhteiskunnallinen eliitti. Kun ne saadaan korvattua tiedostavilla voimilla, on maailman ongelmat ratkaistu. Ympäristön saastuttaminen loppuu, kaikki suvaitsevat toisiaan ja markkinavoimat pysyvät kurissa viisaalla sääntelyllä.

Yhteiskunnallisten naivistien pää-äänenkannattaja Suomessa on Voima-lehti.

Yhteiskunnalliset realistit ovat taas niitä, jotka vannovat hyvinvointivaltion ja olemassaolevan yhteiskunnallisen koneiston nimeen. He uskovat valtioon lähes yhtä lujasti kuin naivistitkin, mutta myöntävät ongelmien olevan paljon monimutkaisempia. He ymmärtävät, että erilaisilla toimenpiteillä on myös osin ennalta-arvaamattomiakin sivuvaikutuksia. Monesta naivistista tuleekin vanhemmiten realisti.

Realistien mielestä yhteiskunnallinen järjestelmä ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tulekaan. Jatkuvasti tulee uusia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan uusia yhteiskunnallisia toimenpiteitä. Vain harvoin realistit ovat sitä mieltä, että joitakin jo tehtyjä toimenpiteitä olisi purettava, ja silloinkin se tapahtuu yleensä vain ulkoisen paineen alla. Mieluiten realistit paikkaavat ontuvia rakenteita rakentamalla niiden ympärille lisää sääntelyä ja hallintoa.

Yhteiskunnalliset realistit pitävät todennäköisesti enemmistöä kaikissa Suomen eduskuntapuolueissa. Oletettavasti siis valtaosa suomalaisista on joko yhteiskunnallisia realisteja tai yhteiskunnallisesti välinpitämättömiä.

Omaa, ja käsittääkseni myös Ruson, näkemystä kuvaa parhaiten skeptisyys yhteiskuntaa kohtaan (Ruson sanoin valtioepäily). Yhteiskunnallinen skeptikko suhtautuu epäillen siihen, mitä kaikkia tehtäviä yhteiskunnan kuuluu ottaa hoidettavakseen. Skeptikon mielestään suuri, jollei suurin, osa yhteiskunnallisista ongelmista johtuu yhteiskunnallisesta insinöröinnistä. Tilannetta ei siksi lainkaan paranna se, että tehdään systeemistä entistä monimutkaisempi kehittelemällä lisää sääntelymekanismeja.

Skeptisismi ei kuitenkaan ole anarkiaa, sillä skeptikko ei kiellä yhteiskuntaa. Skeptisismin kannattajat vain haluavat, että yhteiskunnan rajat määritellään tarkemmin ja, että järjestelmä pidetään noiden rajojen sisäpuolella. Yhteiskunnallinen skeptikko ei myöskään, ainakaan välttämättä, ole minimivaltiota (minarkia) tai anarkokapitalismia kannattava libertaristi. Skeptikko voi määritellä yhteiskunnan toimialan libertaristia laajemmin, mutta joka tapauksessa nykyjärjestelmään verrattuna selvästi kapeammin.

Yhteiskunnallisen skeptisismin kannatus Suomessa lienee vähäistä. Siksi skeptikot, kuten Ruso ja minä, usein toimivatkin yhteistyössä realistien kanssa. Ainakaan itse en usko, että Suomesta tai Euroopan unionista koskaan tulisi tuollainen rajattu yhteiskunta, mutta ainakin voimme yhdessä realistien kanssa laittaa kampoihin naivisteille ja samalla hillitä realisteja heidän sääntely- ja toimenpideinnossaan. Välillä voimme jopa onnistua sääntelyn purkamisessa, vaikka yleensä sitä tehdäänkin vain, jos kansainväliset sopimukset, unionitason säädöstö tai ulkomainen kilpailu sitä edellyttää.

Tasavallan Presidentin käyttöön hankittiin uusi edustuspaatti. Hyvä, että pyritään edustamaan tyylillä. Saaristomeri antaa siihen oivat puitteet. Suomalainen kustannustietoisuuskin edustamisessa näyttää kestävän kansainvälisen vertailun ja veronmaksaja voi olla kohtuullisen tyytyväinen.

En aloita keskustelua venemausta, mutta olisin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun. Suomessa rakennetaan maailman parhaat purjeveneet. Suomalaista käsityötä olisi voinut väläyttää tiikkikansissa ja muissa yksityiskohdissa. Presidentilliseen puolikuninkaallisuuteen olisi käynyt laivastonsiniset kyljet kultaisilla vauhtiraidoilla. Riittävän iso purjevene, esim kaikkien tunteman kuunari Helenan kokoinen, olisi soveltunut myös laivaston koulutuskäyttöön.

Mutta ennen kaikkea, tuulivoima olisi ollut ympäristötietoisempi ratkaisu.